Musta enkeli

On lämmin, aurinko paistaa ja linnut laulavat. Joka suhteessa on hyvä olla, näin on ollut jo tovin. "Elämä on ihanaa" -kuulen muiden sanovan ja tällä kertaa voin yhtyä tähän lauseeseen. Elämä on aika ihanaa!

Yhtenä kauniina päivänä kuljimme metsässä ja nautimme päivästä, kunnes yht´ äkkiä havahduin kylmään viimaan. Käännyin ja hän oli poissa, metsä tiheni, polut hävisivät. Valo katosi, aurinko pimeni kuu nousi tilalle ja maalasi hopeisen sillan metsän ylle. Tuli kylmä ja pimeä, olin yksin tiheässä havumetsässä jonne yhdessä tulimme. Kuulen naisen räkäisen naurun joka kaikuu metsässä. Tuulee olen yksin ja palelen, vatsaa kouristaa ja rintaa polttaa.

Voimani katosivat tipahdan polvilleni ja tärisen. Elämästäni katosi valo ja eksyin keskelle metsää, pimeään. Minulla ei ole mitään hajua mistä päin tulimme tai mihin suuntaan minun tulisi matkaa jatkaa. Toisaalta en tiedä onko minulla voimia jatkaa tätä matkaa yksin. Tunnen toivottomuutta, itken polvillani, koska luulen, että vielä on toivoa. Kyyneleet jäätyvät poskilleni, kylmä viima yltyy. Sokaistuin lämpimästä tunteesta rinnassani sekä onnesta jonka löysin ja sain hetkeksi omakseni, vai sainko sittenkään? Kuka vedätti ja ketä??

Täydellisen muotoisia pieniä lumihiutaleita alkaa leijailemaan taivaasta. Tiedän on pakko lähteä liikkellä tai kuolen kylmyyteen. Nousen ylös katson ympärilleni, valitsen suunnan täysin ympimähkään. Kuljettuani useita tunteja olen väsynyt ja nälkäinen, voimattomana ja tuskissani raahustan päämäärättömästi eteenpäin, päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta sisältä vuodan ja kärsin. Pelottaa, olen nähnyt valoa, olen tuntenut onnea en halua palata pimeyteen tuhannesti kuolleiden joukkoon.

Pitkän matkan taitettuani saavun kalliosolan luokse. Päätän leiriytyä siihen ja yrittää levätä. Uupuneena nukahdan ja näen kauneimman unen. Herään äkisti viheliäseen ulvontaan. Olen yksin ja peloissani, kaipaus joka raastaa ja repii rintaani saa minut hulluden partaalle. Tahdon lopettaa tuskan, itken ja huudan! Rintaani polttaa ja puristaa en saa henkeä. Kun rojahdan maahan, on hiljaista ei kuulu mitään. Haukon henkeä

Aistin petojen lähestyvän, haistavat varmaankin heikon ihmisraunion - varman aterian. Puiden välissä silmät kiiluvat, kuulen kuinka ne nuuhkivat ilmaa ja terävät hampaat narskuvat siellä täällä, runkojen välissä vilahtaa jotain. Pyyhin märän naamani ja mietin; luovutanko..
Riudun ja kärsin, sinnittelen kunnes viha saa vallan. Enää en tunne kipua, en kylmyyttä oikestaan en tunne mitään! Ja näin on hyvä, toivon kuolemaa. Ymmärrän nyt, että ei ole toivoa, ei ole tulossa pelastajaa vaan kalpein kauppamiehistä - viikatemies, ennemmin tai myöhemmin tilit tasoitetaan.

Kukaan ei ymmärrä tuskaani jota huudan päivästä toiseen! En löydä tietäni ulos metsästä, alan seota. Törmään maahiseen joka antaa pullon minulle jossa on mökyööliä. Sitä riittää pariksi viikoksi se aika menee ihan sumussa. En jaksa enää, pörinä joka maahisen antamasta mökyöölistä sain oli tervetullut ja huumaava, mutta olen lopussa. Olen väsynyt, turta ja sekaisin, säälittä ihmisrukka enkä jaksa enää. Kiipeän puuhun ja riisun vyöni, kiinnitän sen vahvimpaan oksaan minkä löydän ja toisen pään kiedon kaulani ympärille. Juon viimeiset mökyöölit ja notkahdan alas oksalta, viimeisenä asiana näin hänet, mustan enkelin. Hyvästi julma maailma...