Psalmi 88

Pahoitteluni heti alkuun, että näpytin tänne ns. "uskonnollista hölynpölyä". Mutta tästä satukirjasta sattui löytymään käyttökelpoista(kin) tekstiä. Tässä tekstissä ei ylistetä eikä puhuta ihmeistä. Yllätävän kyyninen näkökulma ja kirjoittajan mielestä (vankkumattomana kyynikkona) hyvin pitkälle myös täyttä asiaa!

Tästä lähtee:

Herra, jumalani, "pelastajani" päivällä minä huusin sinua avuksi, yölläkin käännyin sinun puoleesi. Nousivatko rukoukseni koskaan sinun kasvojesi eteen, kallistitko korvaasi minun huutoni puoleen?

Ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan porteilla. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan - nuo joita sinä et enää muista, joita kätesi ei enää auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinä olet karkoittanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt.

Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossa minä itken silmäni kuiviin, kaiken päivää huudan tuskaani ulos. Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä eivät varjot nouse sinua ylistämään. Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa, että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa? Herra miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi?

Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut. Sinun vihasi on kulkenut ylitseni kauhut musertavat minut. Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, ne piirittävät minua joka puolelta. kaikki ystäväni sinä olet karkoittanut, nyt seuranani on vain pimeys, olen tyhjä kuori. Kuljen vailla päämäärää tuonelassa sen karussa maisemassa, huuliani hioo tuoppien tuoma toivo...

Mikä on tämä outo tunne rinnassa...

Poiketen normaalista, niin tällä kertaa tekstin sisältö saattaa jopa olla hieman positiivisempi kuin yleensä, helvetin outoa...

Tällä hetkellä maailma tuntuisi katsovan tähän suuntaan ja ojentavan almujaan. Olo on kuin pikku lapsella jouluna, mutta silti odotan vain sitä päivää kun annetut lahjat otetaan pois ilman minkäänlaista syytä, tämä peloittaa minua, selkä käännetään olen jälleen kerran yksi maailman orvoista.

Mutta se on sen ajan murhe, nyt paistatellaan tässä lämmössä. Nautitaan täysin rinnoin tästä onnen tunteesta. Erä voittoja on jo usempi takana ja nyt on se aika kun vaaditaan lisää elintilaa, potkitaan jo maassa makaavaa, annetaan kaikki korkojen kera takaisin! Sääli on sairautta!!

Tiedän... Uhoa riittä vielä. Nyt se on jatkuvaa, kohta enää ajoittaista. Ikään kuin kala kuivalla maalla, joka haukkoo henkeään ensin nopeasti sitten pikku hiljaa hitaammin ja hitaammin kunnes silmät katsovat vain horisonttiin ei pihaustakaan enää.

Siitäkin tiedosta huolimatta kuulun tällä hetkellä onnelisten ihmisten joukkoon. Tänään kaikki tuntuu toimivan juuri niin kuin pitää!