Illuusio

Kävelen väsyneenä ja katkerana katuja, haaveilen yksinkertaisesta elämästä, mutta ei ole mahdollista jäädä tuleen makaamaan, on yksinkertaisesti vain pakko tahkota eteen päin! Maailma ei ole sitä mitä se antaa ymmärtää. Se on raaka, sääliä tuntematon viidakko, jossa jokainen huolehtii itestään ja joka pyörii ainoastaan valuutalla.

Helpotusta tähän paikkaan tuo viina! aika-ajoin kun saa nupin turvoksiin niin hetkellisesti on hyvä olla, aivan kuutamolla. Tänään on taas yksi näitä päiviä, on hiljaista kaikki etenee kuin hidastetusti, on aikaa katsoa ympärille. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt, ainoa ajatus joka päässä jyskyttää "onko tässä elämässä mitään järkeä?!?" Olen tullut siihen tulokseen, että missään ei todellakaan ole järkeä!

Ja kaikki tämä järjetön uurtaminen, että kun kuolemaa alkaa koputella ovelle niin on ehtinyt hankkia omaisuutta ja kasvattaa säästötilejä, joilla voi hankkia kivuttoman, ehkä jopa arvokkaan, lääketokkuraisen kuoleman. Katsoa kuolemaa suoraan silmiin ja nauraa, nauraa minkä pystyy sekä nostaa keskisormen pystyyn muulle maailmalle - Noniin hoitaja antaa makean nektariinin virrata suoraan suoneen. Olen valmis, päässä pyörii ikään kuin olisin humalassa. Ajantaju katoaa, ei kipua ei tuskaa...

Joka päivä samaa paskaa!

Kun astun ovesta ulos, en pääse kynnystä pidemmälle kun joudun käsirysyyn. Olen yksin oman onneni herra, taistelen yksin tätä kylmää ja julmaa maailmaa vastaan. Ylivoima on moninkertainen, kuten talvisodassa Venäläisiä vastaan, mutta en usko, että tässä taistossa lopputulos on sama.

Olen nuori ja olen täynnä uhoa, vihaa ja katkeruutta. Olen ollut voitokas, olenhan hengissä, jos sitä nyt voi voittamiseksi sanoa!? Kidun tässä sadistisessa labyrintissa, toiset hyväksyvät ns."elämän" illuusion kyselemättä. Ovat onnelisia materiasta ja luulevat, että kuolema ei tule heidän kotiovelleen kolkuttelemaan - Vittu miten naiiveja ihmiset voivat ollakkaan!

Taistelen ja raivaan elintilaa itselleni. Tikareita ja puukkoja on selässäni pystyssä, en ole vanha, mutta jo nyt alan tuntea kuinka voimat alkavat pikku hiljaa ehtyä, kuulen kuinka joku kuiskaa korvaani "jos en pääse sinusta eroon voimakeinoin, aika tekee kyllä tehtävänsä!" paskaisen naurun kera. Käännyn nyrkit pystyssä, tuulee ja muutama syksyn keltainen lehti pyörii kadulla. Jälleen kerran sama näkymätön vihollinen, jota vastaan on vieläkin kuluttavampaa taistella.

Joka päivä tulee tunti kaupalla turpaan. Illalla kun vihdoin ja viimein pääsee takaisin omalla maa perällä, missä on edes näennäisesti turvassa, laskeudun sängylle ja tuntuu kuin olisi pudonnut 9. kerrokseta alas asfalttiin. Joka paikkaa särkee, siellä täällä turvotusta ja tunnen kuinka sisäiset verenvuodot täyttävät minua sisältä.

Makaan siinä tuskissani nuolen haavojani, että olisin huomenna taas valmis tappelemaan. Kuulen paskaista naurua "voit juosta, mutta et piiloutua!" Haistatan vitut ja keskityn itseeni, tuntuu kuin joku varastaisi ilmaa, jota yritän hengittää...

Kuolemanjärvi

"Pirun viulu soi sen tahdissa laulamme, tanssimme joka ilta. Piru nauraa meille se reppumme täyttää turhilla unelmilla - saavuttamattomilla."

Aamulla töihin ajaessani monta kertaa mieleeni ryömii ajatus siitä, että jättäisin laskeutumatta moottoritien liitymästä ja ajaisin suoraan mökille. Ah sitä rauhaa ja yksinkertaisuutta jonka maalla voi kokea!

Näin myös tänä aamuna silmät puoliksi auki hyvä, että näkee eteensä. Väsymys painaa vaikka 8h unta takana. Radiosta Hynynen, kotiteollisuuden säestämänä kertoo kuolemanjärvestä. Se kuulosti helvetin hienolta paikalta! Otetaanpa pieni ote biisistä tähän väliin:

"Kuolemajärvi olet niin kaunis tahdon sinuun sukeltaa jäädä syliisi siihen nukahtaa ja kaiken unohtaa"

Hynynen tietää kertoa paljon muutakin, mutta tämä yksi lause sai minut miettimään, että mistä perkeleestä löytäisin tuollaisen järven. Voin kuvitella kuinka hyppään veteen ja se sulkee minut syliinsä, kaikki taakka putoaa hartioilta ja hengittäminenkin on helppoa kuin heinän teko!

Havahdun ajatuksistani ja ymmärrän, että ei tälläista paikkaa ole olemassakaan, vituttaa! Jälleen kerran laskeudun moottoritieltä alas ja ajan työpaikan pihaan. Mitä lähemmäs pihaa ajan sitä enemmän vitutus kasvaa ja vain alistun kohtalooni. Tiedän myös sen, että työnantajani on taas, kuten aina, valmis ruoskimaan minua 8h ajan taukoamatta. Varmistaen, että annan kaikkeni, siis ihan kaikkeni siihen taloon ja auta armias jos en jaksakkaan... kenkää tulee niin kovaa, että kengän kuva on perseessä vielä kuukausia! "Kyllä niitä nuoria miehiä tuolla ulkona piisaa!" virnistää herra johtaja. Joka tahtoo sanoa siis Suomenkielellä sitä, että kuka vaan voidaan korvata ja palkata nuoria ja innokkaita pyrkyreitä töihin.

Nielen kaiken ihan sujuvasti, toivotan jopa hyvät huomenet kun astelen sisälle. "Noh 8h enää" - ajattelen, sitten helpottaa pääsee kotiin ja illalla kietaisen viskipaukkuja alas - riittävästi! Hetken aikaa naurattaa, nauraa räkätän minkä ääni huulista irti saan, sammun ja aamulla herään kaikki alkaa alusta, vituttaa kuin pientä oravaa...

Helvetin pitkä ja kylmä talvi odottaa - Jäät on meressä!

Aurinko valaisee vähemmän ja vähemmän ja kaikkihan tietävät mihin se väistämättä johtaa! Helvetin pitkä ja kylmä talvi pyyhkii yli ja ihmiskunta voi vain voimattomana tyytyä kohtaloonsa.

Yli puoli vuotta vaelletaan pimeydessä, ainoastaan lohtua antaa paskasen lumen narinassa jallu pullon korkin narahdus. Ei sosiaalista elämää jokainen ihmisolento kyyhöttää omissa oloissaan omissa pesissään. Tuntuu kuin olisi haaksirikkoutunut pohjoisnavalle, paitsi, että missään ei näy pingiviinejä...

Elämä lyö lyötyä! Kostoa uhkuen nousen jaloille, mutta näkymätöntä vastaan ei voi tapella. Kuin pelkuri elämä hiipii selustaan vetää uudestaan jalat alta ja puukottaa selkään. Sama jatkuu, milloin tulee turpaan edestä milloin takaa. Tuttu narahdus rauhoittaa levottoman mielen, avaan pullon ja pakenen todellisuutta!


"Itkusta kaikki alkaa ja itkuun kaikki aina palaa"