Joka päivä samaa paskaa!

Kun astun ovesta ulos, en pääse kynnystä pidemmälle kun joudun käsirysyyn. Olen yksin oman onneni herra, taistelen yksin tätä kylmää ja julmaa maailmaa vastaan. Ylivoima on moninkertainen, kuten talvisodassa Venäläisiä vastaan, mutta en usko, että tässä taistossa lopputulos on sama.

Olen nuori ja olen täynnä uhoa, vihaa ja katkeruutta. Olen ollut voitokas, olenhan hengissä, jos sitä nyt voi voittamiseksi sanoa!? Kidun tässä sadistisessa labyrintissa, toiset hyväksyvät ns."elämän" illuusion kyselemättä. Ovat onnelisia materiasta ja luulevat, että kuolema ei tule heidän kotiovelleen kolkuttelemaan - Vittu miten naiiveja ihmiset voivat ollakkaan!

Taistelen ja raivaan elintilaa itselleni. Tikareita ja puukkoja on selässäni pystyssä, en ole vanha, mutta jo nyt alan tuntea kuinka voimat alkavat pikku hiljaa ehtyä, kuulen kuinka joku kuiskaa korvaani "jos en pääse sinusta eroon voimakeinoin, aika tekee kyllä tehtävänsä!" paskaisen naurun kera. Käännyn nyrkit pystyssä, tuulee ja muutama syksyn keltainen lehti pyörii kadulla. Jälleen kerran sama näkymätön vihollinen, jota vastaan on vieläkin kuluttavampaa taistella.

Joka päivä tulee tunti kaupalla turpaan. Illalla kun vihdoin ja viimein pääsee takaisin omalla maa perällä, missä on edes näennäisesti turvassa, laskeudun sängylle ja tuntuu kuin olisi pudonnut 9. kerrokseta alas asfalttiin. Joka paikkaa särkee, siellä täällä turvotusta ja tunnen kuinka sisäiset verenvuodot täyttävät minua sisältä.

Makaan siinä tuskissani nuolen haavojani, että olisin huomenna taas valmis tappelemaan. Kuulen paskaista naurua "voit juosta, mutta et piiloutua!" Haistatan vitut ja keskityn itseeni, tuntuu kuin joku varastaisi ilmaa, jota yritän hengittää...