Musta enkeli

On lämmin, aurinko paistaa ja linnut laulavat. Joka suhteessa on hyvä olla, näin on ollut jo tovin. "Elämä on ihanaa" -kuulen muiden sanovan ja tällä kertaa voin yhtyä tähän lauseeseen. Elämä on aika ihanaa!

Yhtenä kauniina päivänä kuljimme metsässä ja nautimme päivästä, kunnes yht´ äkkiä havahduin kylmään viimaan. Käännyin ja hän oli poissa, metsä tiheni, polut hävisivät. Valo katosi, aurinko pimeni kuu nousi tilalle ja maalasi hopeisen sillan metsän ylle. Tuli kylmä ja pimeä, olin yksin tiheässä havumetsässä jonne yhdessä tulimme. Kuulen naisen räkäisen naurun joka kaikuu metsässä. Tuulee olen yksin ja palelen, vatsaa kouristaa ja rintaa polttaa.

Voimani katosivat tipahdan polvilleni ja tärisen. Elämästäni katosi valo ja eksyin keskelle metsää, pimeään. Minulla ei ole mitään hajua mistä päin tulimme tai mihin suuntaan minun tulisi matkaa jatkaa. Toisaalta en tiedä onko minulla voimia jatkaa tätä matkaa yksin. Tunnen toivottomuutta, itken polvillani, koska luulen, että vielä on toivoa. Kyyneleet jäätyvät poskilleni, kylmä viima yltyy. Sokaistuin lämpimästä tunteesta rinnassani sekä onnesta jonka löysin ja sain hetkeksi omakseni, vai sainko sittenkään? Kuka vedätti ja ketä??

Täydellisen muotoisia pieniä lumihiutaleita alkaa leijailemaan taivaasta. Tiedän on pakko lähteä liikkellä tai kuolen kylmyyteen. Nousen ylös katson ympärilleni, valitsen suunnan täysin ympimähkään. Kuljettuani useita tunteja olen väsynyt ja nälkäinen, voimattomana ja tuskissani raahustan päämäärättömästi eteenpäin, päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta sisältä vuodan ja kärsin. Pelottaa, olen nähnyt valoa, olen tuntenut onnea en halua palata pimeyteen tuhannesti kuolleiden joukkoon.

Pitkän matkan taitettuani saavun kalliosolan luokse. Päätän leiriytyä siihen ja yrittää levätä. Uupuneena nukahdan ja näen kauneimman unen. Herään äkisti viheliäseen ulvontaan. Olen yksin ja peloissani, kaipaus joka raastaa ja repii rintaani saa minut hulluden partaalle. Tahdon lopettaa tuskan, itken ja huudan! Rintaani polttaa ja puristaa en saa henkeä. Kun rojahdan maahan, on hiljaista ei kuulu mitään. Haukon henkeä

Aistin petojen lähestyvän, haistavat varmaankin heikon ihmisraunion - varman aterian. Puiden välissä silmät kiiluvat, kuulen kuinka ne nuuhkivat ilmaa ja terävät hampaat narskuvat siellä täällä, runkojen välissä vilahtaa jotain. Pyyhin märän naamani ja mietin; luovutanko..
Riudun ja kärsin, sinnittelen kunnes viha saa vallan. Enää en tunne kipua, en kylmyyttä oikestaan en tunne mitään! Ja näin on hyvä, toivon kuolemaa. Ymmärrän nyt, että ei ole toivoa, ei ole tulossa pelastajaa vaan kalpein kauppamiehistä - viikatemies, ennemmin tai myöhemmin tilit tasoitetaan.

Kukaan ei ymmärrä tuskaani jota huudan päivästä toiseen! En löydä tietäni ulos metsästä, alan seota. Törmään maahiseen joka antaa pullon minulle jossa on mökyööliä. Sitä riittää pariksi viikoksi se aika menee ihan sumussa. En jaksa enää, pörinä joka maahisen antamasta mökyöölistä sain oli tervetullut ja huumaava, mutta olen lopussa. Olen väsynyt, turta ja sekaisin, säälittä ihmisrukka enkä jaksa enää. Kiipeän puuhun ja riisun vyöni, kiinnitän sen vahvimpaan oksaan minkä löydän ja toisen pään kiedon kaulani ympärille. Juon viimeiset mökyöölit ja notkahdan alas oksalta, viimeisenä asiana näin hänet, mustan enkelin. Hyvästi julma maailma...

Helvetissä tavataan!

Viina maistu hyvältä! Hukutan suruani, pahaa oloani. Millaista on nähdä tuttu ihminen joka ei enää ole tässä maailmassa vanhuuteen seonnut? Ihmiset jotka tekevät aina oikein jäävät aina viimeisiksi, joka ikinen päivä paskaa tapahtuu. Elämä hassuttaa minkä ehtii!

Ja sitten yksi kaunis päivä oveen koputtaa uskonnollisen ryhmän edustajia, jotka ihan pokerilla selittävät miten lähellä pelastus on.. Miten nämä ihmiset ovat saatu näin sekaisin??? Vittu sentään

Avatkaa silmänne, katsokaa mitä täällä oikeasti tapahtuu! He näkevät vanhan miehen joka ei osaa ilmettaan vaihtaa, miehen jonka kasvot eivät anna ulos lämmön häivääkään. Ymmärtävät yskän ja jatkavat matkaansa kohteliaasti toivottaen oikein mukavaa päivänjatkoa.

Vihko mikä miehelle jäi käteen ei anna vastauksia, ei yhteenkään kysymykseen! Ainoa mikä tuskaa lievittää on pullo jallua tai wiskyä!! Juon, juon kunnes en osaa muodostaa yhtää järkevää ajatusta mistään. Menen sängylle makaamaan, mietin menneitä, kuolleita sekä tulevaa, ei paljon naurata. Itken itseni uneen.

Aamulla herään ei paista aurinko, vituttaa! Könyän jääkaapille ja avaan lonkeron, johan helpottaa. Parin mokoman jälkeen olo on jo huomattavasti parempi on siis aika kaivaa pullo jallua kaapista. Ei täällä ketään odota pelastus, vaan ikuinen kadotus, kippis ja helvetissä tavataan!

Viimeinen pisara

Paleltaa, joku tökkii kylkeen. Nostan katseeni ylös ja näen poliisimiehen pampullaan tönimässä minua. "No niin ylös siitä tai lähdetään budun kautta!" sanoo jämäkästi poliisi. Nousen penkille istumaan, skarppaan. "eikä sitten jäädä tänne maleksimaan" Ei tietenkään, röhisen karhealla äänelläni. Poliisit jatkavat matkaa, minä jään penkille miettimään syntyjä syviä.

Tätä on jatkunut jo pitkään, liian pitkään. Syljen verta katuojaan ja mietin mihin lähtisi mitä tekisi. Ei ole paikkaa mihin mennä ei ketään kelle soittaisi. Olen juuri siinä jamassa, jota pelkäsin nuorempana. Putoan loputonta kuilua, välillä saan kiinni jostain juuren pätkästä ja luulen selvinneeni ja se katkeaa tai saavutan pohjan ja luulen, että se vihdoin loppui kunnes pohja pettää. Minulla ei ole voimia taistella kaikkea tätä paskaa vastaan, olen juonut kaiken. alamäkeni alkoi kun kaunis ja pitkä parisuhteeni päättyi.

Epävarmoilla askelilla nousen ylös ja jatkan matkaa. Tuntuu kuin jokin pitäisi kiinni sisuskaluista ja aina välillä puristaisi. Haukon henkeä, kädet tärrää ja heikottaa. Pakko suunnistaa alkoon hakemaan lääkettä tähän oloon. Koukkaan tärisevillä käsillä ison pullon jallua kainaloon ja matelen kassalle laskemaan hiluja. Saan 10c anteeksi, kiitän kassaneitiä ja suutaan läheiseen metsään korkkaamaan saaliini. Kyynel tirahtaa silmäkulmaan ja vierii kasvojeni halki pudoten takkini helmaan kun ajattelen sitä nuorta miestä täynnä uhoa ja haaveita.

Korkkaan jalluni ja otan ensimmäisen siemauksen, mainoksissa aina sanotaan, että ensimmäinen maistuu parhaalta. Ainakaan tässä se ei pidä kutiaan, polttaa ja oksettaa, yskin verta. Mutta tiedän kohta helpottaa vain pari kulausta vielä. Metsään saapuu pari kaunista neiti ihmistä jotka keimailevasti kulkevat minua kohti. Olen hämmentynyt, metsä muuttuu paratiisiksi ja naisten vaatteet vähenevät. Tuska ja taakka vähitellen häviää olo on todella pitkästä aikaa jopa hyvä. Toinen naisista antaa minulle elämäni sylitanssin samalla kun toinen riisuu toppiaan.

Havahdun en ymmärrä mitä tapahtuu, yritän järkeistää tapahtunutta. Ei mene kauaa kunnes ymmärrän, että kuvittelen kaiken ja kohta lähden jalat edellä.. siis kunhan joku löytyy juopon keskeltä metsää. Naisilla on viinaa yllin kyllin ja aurinko paistaa sekä lämmittää, valinta ei ole vaikea lähden valoa kohti.

"Placebo"

Herään aamulla ja huomaan, että jälleen on edessä yksi tuskan ja pilkan täyteinen päivä. Joka aamu ihmettelen , että miksi ylipäätään herään aamu toisensa jälkeen.

Vaan ei auta jäädä tuleen makaamaan, kuten pappa vainaa sanoi. Aamu toimien aikana kerään itseni, järjestän puolustuksen, kuten karjalan kannakselle rakennettiin ns. mannerheim linja. Vahva ja kestävä, murtamaton.

En kohtaa yhtäkään ystävällistä katsetta kaduilla. Murskaan vihollisen en tunne sääliä, en katumusta. Katson tätä julmaa maailmaa silmiin vahvana ja voittamattomana, uhkun kostoa. Pusken eteenpäin vaikeuksista huolimatta, ei tule taakkaa jota pysty en kantamaan, ei ole lohkaretta eikä murikkaa!

Kun pääsen kotiin riisun lommoisen haarniskan yltäni, kaadan kurkusta alas tupla viskin, ehkä toisenkin vedän peiton korvilleni ja itken itseni uneen.

Rajamailla

Nukun huonosti ja liian vähän ja kun nukun näen pahaa unta, mistään ei ole jäljellä mitään ympärilläni ei ole ketään. Kävelen tätä tyhjää katua eteenpäin, katson toiselle puolella olevaan pimeään metsään. näen muutaman silmäparin, siellä pimeässä vaeltavat tuhannesti kuolleet ja tiedän, että niitä on siellä rutkasti lisää. Outo tunne voimistuu sisälläni tunnen kuinka ne kutsuvat minua joukkoonsa, jonne kuuluisin. Tämä tunne voimistuu päivä päivältä, kuljenhan pimeän reunalla, rajamailla. Tiedän, että on vain ajan kysymys kun tämä tunne valtaa minut ja liityn kaltaisteni, sieluttomien, langenneiden joukkoon.

Olenhan heittänyt sinisilmäisyyteni, tämän pienen pojan joka ei selvinnyt tässä maailmassa kylmään pimeään vankityrmään. Sieltä se välillä huutaa: "En kestä enää!" ketjujaan kalisuttelee, surullisena minua katselee, kylmillä jaloillaan sydämeni päällä tepastelee. En suostu kuuntelemaan selän päälle nostan murheen, kylmän kajon kulmilleni vihan otan vyötäisilleni, marssitahdin taivallukseeni.

Päivästä toiseen vaellan täällä maan päällä, iskuja satelee joka suunnasta. Punaisilla ja murtuneilla käsillä tartun pulloon, kumoan vuoroin jallua ja viskiä kaljahissistä alas. Kipu ja tuska häviää, saavutan nirvanan, olo euforinen, hyväksyn kohtaloni olen valmis. Lähden, tämä on matka jonka jokainen käy yksin meno ei paluuta...

kuulumisia

Pitkästä aikaa naputtelen tänne. On pitänyt kiirettä, tai eipä oikeestaan on vaan ollu ja on edelleenkin niin helvetin vetämätön olo. Kaamos on laskeutunut yllämme ja sen mukana väsymys ja vitutus!

Piti kritisoida tätä helvetin idioottia joka järjesti tämän ampumavälikohtauksen Jokelassa. Vittu mikä urpo!! Vaan eipä ole ollut voimia tähänkään -Menehtyneiden muistoa kunnioittaen-

Mutta olen saanut luettua, vihdoinkin, Hynysen kirjan -Rakkaudella Hynynen- suosittelen erittäin lämpimästi!! Siinä vihkossa laitetaan kyllä asiat järjestykseen! Että PERKELE vaan...

Huomenna vedän kunnon kännit, katsotaan millon ehdin jaksan tänne kirjoitella.

Pahan akseli

Nyt se on alkanut. Ensilumi satoi maahan, pimeys levittyy maan päälle kuin iso peitto. Tunnen kuinka onnen illuusioni alkaa hitaasti, mutta varmasti kääntyä, kuten arvelinkin tapahtuvan. Perseestä! Vituttaa, taistelen vastaan, viimeiseen mieheen.

Tästä alkaa oma henkilökohtainen jääkauteni, mietin mikä niistä mahtaa jäädä viimeisekseni... Mutta en aio jäädä sitä tumput suorana odottelemaan. En käytä energiaani mihinkään ylimääräiseen, vaan vetäydyn ja varastoin odotan, että pahan akseli aloittaa hyökkäyksen jolloin päästän irti sellaiset voimat ja sellaisen vastahyökkäyksen, että itse saatanakin kalpenee. Onnistun yllättämään hyökkääjät, nämä näkymättömät perkeleen kätyrit. He kokoavat linjansa uudelleen ja alkaa uuvutus taistelu.

Olisi tyhmää jopa naiivia luulla voittavansa, ainoa millä on väliä on se, että laittaa kunnolla hanttiin ja lähtee näyttävästi saappaat jalassa näyttämöltä! Syvissä vesissä haaveet kuolevat, ei kukaan ole luvannutkaan, että elämä reilua olisi. Pahan akseli alkaa pääsemään tavoitteeseensa alan uupumaan jolloin puolustus ei pelaa eikä iskut mene perille asti. Silloin vastustaja pääsee iskemään ja tästähän alkaa pirullinen noidankehä.

Rupeaa olla työn takana pysyä pystyssä. Iskuja satelee, kuulen vain naurua naama lyönneistä turvoksissa en edes näe kunnolla. Makaan maassa henkiä ei kulje, näen niitä muutamia miellyttäviä hetkiä elämästäni. Havahdun ääneen joka muistuttaa paha enteisesti sitä ääntä mikä syntyy siitä kun miekka vedetään tupesta. Se tulee takaatani, tiedän jo mitä on tulossa, olen uupunut soturi joka teloitetaan tylsällä miekalla, sain edes soturin kuoleman.