Rajamailla

Nukun huonosti ja liian vähän ja kun nukun näen pahaa unta, mistään ei ole jäljellä mitään ympärilläni ei ole ketään. Kävelen tätä tyhjää katua eteenpäin, katson toiselle puolella olevaan pimeään metsään. näen muutaman silmäparin, siellä pimeässä vaeltavat tuhannesti kuolleet ja tiedän, että niitä on siellä rutkasti lisää. Outo tunne voimistuu sisälläni tunnen kuinka ne kutsuvat minua joukkoonsa, jonne kuuluisin. Tämä tunne voimistuu päivä päivältä, kuljenhan pimeän reunalla, rajamailla. Tiedän, että on vain ajan kysymys kun tämä tunne valtaa minut ja liityn kaltaisteni, sieluttomien, langenneiden joukkoon.

Olenhan heittänyt sinisilmäisyyteni, tämän pienen pojan joka ei selvinnyt tässä maailmassa kylmään pimeään vankityrmään. Sieltä se välillä huutaa: "En kestä enää!" ketjujaan kalisuttelee, surullisena minua katselee, kylmillä jaloillaan sydämeni päällä tepastelee. En suostu kuuntelemaan selän päälle nostan murheen, kylmän kajon kulmilleni vihan otan vyötäisilleni, marssitahdin taivallukseeni.

Päivästä toiseen vaellan täällä maan päällä, iskuja satelee joka suunnasta. Punaisilla ja murtuneilla käsillä tartun pulloon, kumoan vuoroin jallua ja viskiä kaljahissistä alas. Kipu ja tuska häviää, saavutan nirvanan, olo euforinen, hyväksyn kohtaloni olen valmis. Lähden, tämä on matka jonka jokainen käy yksin meno ei paluuta...